Jatkotarina

Ja yhtäkkiä olinkin kalju

Ratsastin peruukkikauppaan.

ostin pinkin irokeesin

Hevoseni harja oli mysös kärähtänyt, joten ostin sille vihreät rastat.

se näytti huvittavalta.

Mutta näytti pitävän niistä itse.

Jatkoimme matkaa, ja kaikki vastaantulijat nauroivat meille.

Olin kovin iloinen siitä, sillä tunsin itseni hyvin hauskaksi!

Yksi ihminen pysäytti meidät ja kysyi, miksi olemme niin hullun näköisiä.

Vastaukseni oli lyhyt ja ytimekäs:

Omat hiukset karkas.

Tämä ihminen alkoi kaivaa kännykkäänsä taskusta, soittaakseen hullujen huoneelle..

Hänen aikeensa keskeytyi, sillä hän ei saanut ääntä kurkustaan, sillä pieraisin sellaisen katkun, johon pierutyynykin tukahtuisi.

Lähdin pois paikalta.

Ristin hevoseni Kullinkaivajaksi.

Olin ja olen vieläkin ylpeä antamastani nimestä, se on hienoin kuulemani nimi!

Nimen annoin, koska se tuntui joka kerta yhtä hyväle, kun se imi minun... ... ...

hevoseni näytti kaivinkoneelta joka kaivaa kulleja.
Hyi kuinka likaisia me olemme.

Hevosella ei ollut hampaita, ettei se vahingossa alkaisi leikkiä Pain Olympicsien finaalia...


Joo, ainaki mie oon

Mutta näin pienet alut niistä ja hermoostuin

Vein hevoseni hammaslääkäriin, jotta ne revittäisiin pois.

Veri vain lensi ja lensi

Hevonen hirnui ja piereskeli kivusta.

Mutta vihdoin se oli ohi.

olin hyvin helpottunut.